Olipa kerran elämä. Minun pieni elämäni. Sisällöltään se on kulkenut pitkin mutkittelevaa vuoristorataa. Välilla korkealle ylös, ja välillä taas vaununi on mennyt melkein pystysuoraa mäkeä alemmas, alemmas ja alemmas, saavuttaen päätähuimaavan vauhdin.

Nyt voisin sanoa että olen onnellinen. Kaikki on  hyvin. Tai ainakin tunne niin, kun ihminen joka merkitsee minulle paljon, on lähelläni. Meillä on ollut omat vaikeudemme, mutta niistä on selvitty. Minä olen selvinnyt. Ihmetteln vain miten. Ehkä siksi että hän merkitsee minulle niin paljon, enkä halua menettää häntä. Hän on syy minulle herätä joka aamu. Syy minulle lähteä kouluun, vaikka turha lukio ei minua kiinosta. Syy minulle tehdä töitä yhteisen harrastuksemme jalkapallon eteen. Syy minulle olla olemassa.

Viime vuosi oli minulle raskas. Paras ja melkein ainoa ystäväni lähti vuodeksi vaihtoon. Olin tietysti onnellisen hänen puoelstaan, mutta silti tuntui pahalta kun hän ei tiennyt minusta mitään. Uuudesta koulustani, voinnistani tai mistään mitä oli tapahtunut uuden koulun myötä. Pelkäsin myös että menetän lopullisesti sen vanhan ystävän, joka kanssa olin jakanut kaiken. ilot, surut, aivan kaiken. Kouluni alkoi vuoden loppuakohden menemään vain huonommin ja huonommin. Masennuin, en jaksanut keskittyä. Hylättyjä tuli peräjälkeen ja tapahtui paljon kaikkea mitä juuri silloin ei olisi jaksanut. Tuli kesäloma. Tuli minun kulta. Tuli minun paras ystäväni takaisin. Aloin voimaan paremmin ja koulukin alkoi taas maistumaan. Tämä on ehkä pientä, mutta nyt pystyn paremmin kuvittelemaan kuinka pahalta oikeasti niistä tuntuu ketkä ovat joutuneet kokemaan masennusta.

Kaikki on nyt hyvin. Biologoan kokeesta tänään tulin pitkäästä aikaa hymyssä suin. Osasin.